SOTILASKOULUTUS?

Lähdetään vaarallisille vesille ja kokeillaan aluksi asettaa aikidon harjoittelua eräänlaisiin raameihin, joita voimme toki myöhemmin joustavasti tarpeen tullen muunnella. Raamittamalla saamme edes jonkinmoisen näppituntuman vaikeasti hahmotettavaan aikidotekniikkaan. Mielestäni eräs tapa olisi pohtia edes noin karkeasti, mitä entisajan sotilaskoulutukseen kuului, ja sen jälkeen etsiä aikidotekniikoille sopivaa kohtaa kyseisessä koulutusprosessissa.

Tietenkin täytyy muistaa entisajan koulutuksen saattaneen olla melko nopeatempoista ja kiireistä ennen sotaan lähettämistä – toisaalta opintoja on voitu jatkaa taistelujen välillä. Siinä tapauksessa, että aikaa on ollut rakentaa koulutus vaihe vaiheelta iteroiden, kuinka se on voinut tapahtua? Ennen aseharjoittelua on todennäköisesti tehty liikkumisharjoittelua ja nivelten (olkapäinen ja ranteiden) verryttelyä kestävyyden lisäämiseksi. Nimittäin äkkinäinen tekniikka, jossa vastustajan käsiä käännetään aseen (keppi, sauva, miekka) antamaa momenttia hyväksikäyttäen, helposti rikotaan harjoittelemattoman henkilön olkanivel(siteitä).  Samalla, mutta kenties tässä vaiheessa vielä erillään, aloitettiin lähitaisteluharjoittelu lyöntejä, potkuja ja painitekniikoita käyttäen. Toisessa vaiheessa kuvaan tulivat alkeisharjoittelu aseilla: käsittelyä, lyöntejä, perusharjoitteita ja liikkumista. Aseettomassa lähitaistelussa siirryttiin sparrausvaiheeseen.

Kolmannessa vaiheessa aseettomassa harjoittelussa saadun sparrauskokemuksen avulla – jossa koulutettavan pääkoppaa on alustavasti kehitetty kestämään – siirryttiin sparraukseen ja vapaatekniikkaharjoitteluun myös aseilla. Sparrauksen ei tarvinnut olla koko ajan sataprosenttisella teholla tehtyä; tässäkin oli omat harmaan sävynsä, eikä pelkästään mustaa ja valkoista. Nyt edettiin vaiheeseen, jossa erilaisilla aseilla harjoittelusta saadut ideat ja kokemukset voitiin siirtää aseettomalle puolelle ja päinvastoin. On hämmästyttävää huomata, kuinka aseharjoittelu auttaa jopa maakamppailussa tarvittaviin ajoituksiin ja voimien suuntien hallintaan.

Neljännessä vaiheessa (jos näille nyt halutaan antaa keinotekoiset numerot) kuvioon tuli mukaan ehkä viimeisin aihe ennen sotimista: aistiharjoittelu. Tähän saattoi kuulua stressaavia harjoitteita ei-normaaliolosuhteissa taistelujen karaisseiden johdolla. Viides vaihe: sotaan. Ammattisotilaan täytyi tämän jälkeen tietenkin toistaa vaiheita 1-4 (ja pahimmassa tapauksessa myös vaihetta 5) iteroimalla, jotta taito säilyisi, kehittyisi ja siirtyisi seuraaville sukupolville. Aikidokun kannalta olisi todella mielenkiintoista tietää, kuinka vaiheita 3-5 kokenut katselee uusin silmin alkeisvaiheita 1-2. Hän varmasti näkee niissä jotain, mitä me emme kykene havaitsemaan. Jokainen vaihe tuo näkemystä kaikkiin muihin vaiheisiin – erityisesti ylemmiltä vaihetasoilta alemmas.

Edellä kuvatun sotilaskoulutuksen valossa näkisin aikidoharjoittelun olevan lähinnä vaiheiden 1-2 sisältämää verryttelyharjoittelua asealkeita varten. Koko vaiheskaalan osanneet mestarit ovat vanhetessaan lisänneet verryttelyharjoitteluun ylempien vaiheiden taistelullisia näkökohtia, ja sillä tavoin he ovat kyenneet ylläpitämään jonkinasteista mielekästä harjoittelua korkeaan ikään saakka. Yleinen faktahan on, että sotien loputtua taistelutaitoja kouluttaneiden ryhmät hajoavat voimakkaan yhteisen intressin puutteesta (ei tarvetta taidoille) ja koska ryhmän jäsenet yksi toisensa jälkeen siirtyvät autuaammille harjoitussaleille. Jäljelle jäävät oppilaat ja aikanaan heidän oppilaansa. Perinne voi yhä elää, mutta se lienee muuttunut ameeban lailla kauas alkuperäisestä muotistaan. Harjoittelutapojen pehmentyminen eri perinnelajeissa, kun on yritetty suoraan matkia vanhenevia opettajia, lienee yleismaailmallinen piirre, eikä aikidon yksinoikeus. Itse asiassa en ole kyennyt löytämään aikidosta mitään sellaista, johon en olisi törmännyt jossain muualla, muodossa tai toisessa. Lisäksi raha ja valta ovat tehneet omaa, korruptoivaa työtänsä.

Ongelmaksi tällaisten tavallisten aikidokujen kannalta kuviossa tulee se, ettemme ole itse tehneet – tai ainakaan useammat meistä – vastaavaa sotilaskoulutusta läpi.  Näin ollen meidän on todella vaikeaa nähdä tekemiemme harjoitteiden taakse eli mitä asioita missäkin harjoitellaan. Harjoitteet ovat meille ikään kuin jättiläisten jalanjälkiä.

AIKIDON HIEKKALAATIKKOMAAILMA

Pikkuhiljaa, ajan saatossa aikidon harjoittelulle on kehittynyt koodisto, eräänlainen aikidon hiekkalaatikkomaailma (viitaten aikidolehdessä aiemmin aiheesta käytettyyn termiin). Hiekkalaatikkomaailmassa on mahdollista keskittää harjoittelunsa kaikessa rauhassa asioihin, joihin ulkopuoliset käsitykset eivät vaikuta. On mahdollista katsella suu ammollaan vierailevan opettajan uusia tekniikkasovelluksia miettien, mistä salaisesta, ritariajalle vievästä lähteestä ne on poimittu. Kerran kysyttäessä opettaja sattui puhkaisemaan kuplan kertomalla keksineensä jutut matkallaan lentokoneessa, koska ei saanut unta epämukavassa penkissä.

Aseharjoittelusta peräisin olevia ranneverryttelyitä on myös mahdollista harjoitella aikidossa mieltäen ne ensiarvoisen tärkeiksi ja toimiviksi tekniikoiksi. Vuosien saatossa ranteita on leivottu suorastaan kiilto silmissä ja egon menetyksen pelko takaraivossa. Tämä siitä huolimatta, ettei juuri yhdessäkään tunnetussa vapaaottelussa liene käytetty rannenivelten manipulointia. Eräs vanha painija teki minulle parhaimmat rannelukot, mitä olen koskaan nähnyt tai pikemminkin kokenut. Puhtaalla taidolla. Kertomansa mukaan painija ei ollut käyttänyt kyseisiä tekniikoita (lukkopaini tai vapaa)otteluissaan koskaan.

Näissä toimivuustarkasteluissa pitää aina muistaa, kenelle ja mihin tilanteisiin väittämä soveltuu. Esimerkiksi vahvarakenteinen ja paljon treenannut portsari yleensä vie nk. talutustekniikoilla pienikokoisemman – ja ehkä hivenen päihtyneen – asiakkaan ulos. Tekniikat eivät välttämättä paljon poikkea hivenen voimalla ryyditetyistä aikidotekniikkavariaatioista. Tässä tapauksessa tekniikka toimii yhtä varmasti kuin vanha VR:n junavessa: läppä auki ja pökäleet pihalle. Jos voimasuhteet ovat tasaisempia ja vastapuoli on häijyluonteinen punaniska, edellä kuvatut tekniikat voi työntää edellä mainittuun VR:n fasiliteettiin.

TUNNETILAT

Fyysisen tekniikan ohella aikidon henkistä antia, kuten mielenhallintaa, pidetään tärkeänä. On jopa kerrottu aikidon harjoittelussa kehittyvän ”järkähtämättömän” mielentilan olevan juuri se, mitä taistelukentillä entisajan soturit käyttivät avaimena menestykseen. Jos jätämme taistelutannerten tarkastelun tässä vaiheessa vähemmälle ja keskitymme pelkkään otteluharjoittelun mielenhallintaan, niin kuinka hyvin kokeneen aikidokun päänuppi kestää? Onko mielenhallinta järkkymätöntä?

Lähdin keräämään aiheesta tietoa sekä itse ottelemalla eri lajien (mukaan lukien aikidokien) harrastajien kanssa että kyselemällä aiheesta kokeneemmilta. Japanissa vietetyn vuoden aikana saadut kontaktit auttoivat paljon tiedonkeruussa. Tulokset olivat melko yksiselitteisiä: pelkästään omassa seurakunnassaan treenanneen erotti tunteiden ääripäistä. Polarisoitunut mentaalipuoli heilahteli täyden taistelumoodin ja avoimen pelon välillä - kyky käsitellä omia tunnetiloja oli melko olematonta. Tilanne parani huomattavasti, jos oli vähänkin kokemusta muista kuin omasta lajista. Ja toisaalta huononi, mitä korkeampi vyöarvo oli kyseessä. Aikidokujen kannalta tulokset olivat siis puhtaita katastrofeja. Tai sitten odotukset olivat liian korkealla.

Kerran eräs opettaja teki aivan käsittämättömän lujia aikidotekniikoita eräälle häntä pienikokoisemmalle tyypille, joka oli hivenen kyseenalaistanut jotain harjoitteluun liittyvää. Tiesin opettajana toimineen korkea-arvoisen shihanin olevan melko tarkka egostaan. Parinani treenannut vanhempi henkilö (joka oli ensi kertaa tutustumassa aikidoon) poltti päreensä opettajan egoon ja kävi mainitsemassa shihanille, ettei moinen meininki kannata. Shihan ei ilmeisesti arvannut parini (pienikokoinen hänkin) harjoitelleen paljon vapaaotteluja, ja yritti samaa ”koulutusta” kuin edellisen kyseenalaistajan tapauksessa. Shihan näytti lähinnä pelleltä huitoessaan käsiään, kun parini suorastaan leikitteli hänellä tekemällä kuristuksia seinää vasten. Tätä surkuhupaisaa tapausta seuratessani mietin, olisiko shihanilla ollut yhtään parempia mahdollisuuksia, jos hän olisi ristiintreenannut - ehkä hän oli niin tehnytkin. Lisäksi parinani treenannut hyökkäsi aikidon (hiekkalaatikkomaailman) tavalla, josta hän helponnäköisesti teki tyhjäksi pujoparran opissa olleen shihanin riuhtovat tekniikkakyhäelmät.

Parini lähti treeneistä touhuun kyllästyneenä. Päätin lähteä hänen peräänsä, sillä jotenkin tuntui siltä, että hänellä on jotain kuulemisen arvoista sanottavaa aikidosta. Pyysin häneltä anteeksi, että opettajalta oli ehkä hetkeksi kadonnut yhteistyökyky. Puolustelin opettajaa sanomalla, että hänkin on tavallaan systeemin vanki; eri puolilta maailmaa tulevat vierailijat kohdistavat shihaneihin joskus paljon käsittämättömiä odotuksia, joten ei ihme, jos hiekkalaatikkomaailman harhat joskus ottavat vallan. Kerroin aikidon tekniikoiden olevan lähinnä taistelutaiteellisia verryttelyharjoitteita – vaikka niitä olisi yritetty kovettaa lisäämällä väliin lyöntejä tms. Asia on tietysti eri, jos taustalla on laaja-alaista kokemusta ja näkemystä, mikä on varsinkin aikido-opettajilla todella harvassa.

Voitaneen kysyä, mistä korkealentoiset odotukset lajiin tai sen opettajiin muodostuvat. Luultavasti jokainen meistä suhtautuu enemmän tai vähemmän huumorilla aikidosta kirjallisuudessa tai internetissä kiertäviin juttuihin, joten lajin taustoista tulevista legendoista syytä on turha kaivella. Suurin syyllinen tuijottaa peilistä: ehkä sylttytehdas löytyy niinkin läheltä kuin omasta motivoinnista. Tarvitsemmeko todella epärealistisia kuvitelmia – ja sitä kautta uskoa - jotta treeneissä pysyisi motivaatio ja kehittymistä tapahtuisi? Pitääkö aikidon kaltaisessa massalajissa olla diplominjakoseremonioita yms. rituaaleja, jotta hommaa voisi kuvailla muotisanoilla ”yhteinen, kehittymistä edistävä tahtotila”? Olisi naivia vastata kieltävästi. Järkevyys on tietenkin eri juttu.

TEESIT

Tulisiko esim. sparrausta jotenkin ujuttaa voimakkaasti mukaan aikidotreeniin? Tähän suhtautuisin hivenen epäillen. En siksi, että haluaisin pitää aikidon jotenkin ”puhtaana” vierailta vaikutteilta, vaan sen vuoksi, koska keskimäärin aikido-ohjaajien kyky johdattaa kokemattomia turvallisesti sparrin maailmaan on hiukan kyseenalainen. Sen sijaan sparria tulisi lähteä hakemaan muihin lajeihin.

Omassa lajissa, tässä tapauksessa aikidossa, pysytteleminen saattaa olla hyväksi ensimmäisten 4-5 treenivuoden aikana, jolloin kotimainen seuraopetus pystyy muutamankin ohjaajan ja leireillä käynnin avulla viemään voimakkaasti eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun huomio rupeaa siirtymään entistä enemmän vapaatekniikan puolelle, on syytä ruveta katsastamaan toista lajia ideoiden hakua varten. Tällöin se on vielä helppoa, myöhemmin ollessaan omasta mielestä hyvä yhdessä lajissa kynnys lähteä huonoksi toiseen lajiin on korkea. Noin kymmenen vuoden kohdalla voi olla sopiva hetki lisätä lajivalikoimaa jälleen ilman että ns. päälaji ja jo aloitettu sivulaji pahasti häiriintyvät. Samoihin aikoihin saattaa olla hyvä suunnata ulkomaille vuodeksi tai pariksi kokemaan, miltä intensiivinen harjoittelu jonkun tai joidenkin opettajien alaisuudessa tuntuu. Ulkomailla tarjoutuu lisäksi jatkuvasti loistavia tilaisuuksia katsastaa kaikkea muutakin. Suomessa kannattaa käyttää hyväksi sitä mukavaa tilannetta, että kamppailulajiharrastajat ovat kuitenkin melko pieni yhteisö. Kokeneena harrastajana tuntee paljon muiden lajien ohjaajia, joten alkeisharjoittelun jälkeen on kontakteilla mahdollista päästä hyvään oppiin nopeasti.

Mitä sitten kannattaisi treenata aikidon ohella? Esittäisin seuraavat teesit. Voimakkaan subjektiivisen näkemykseni mukaan olisi hyvä hakea lajeja riittävän kaukaa, niin maantieteellisesti kuin henkisestikin. Jälkimmäisen ominaisuuden määritys on tietenkin oma taiteenlajinsa. Jotain painin kaltaista (paini, bjj, lukkopaini, judo tms.) suosittelisin kovasti. Lyönti ja potkupuolen laajasta valikoimasta ottaisin ehkä mieluummin sparrihenkisiä lajeja kuin niitä, joissa treenataan paljon liikesarjakuvioita omine peitettyine merkityksineen. Näin vältetään aikidoa treenattaessa mukana olevan harhan peilautumista toisen lajin harhasymboliikkaan. Tietenkin, jos pitää liikesarjapainotteisesta treenauksesta ja löytää hyvän harrastajanporukan sekä opettajan, ilman muuta siitä vain treenaamaan.

Aselajeihin perehtyminen on monien mielestä olennaisen tärkeää aikidokulle. Näiden lajien tapauksessa liikesarjaharjoittelua ja symboliikka edes jossain muodossa ei varmaan voi välttää, eikä se liene tarkoituksenmukaistakaan. Edelleen ehdottaisin katselemaan lajia riittävän etäältä aikidoa, ja sen ei pitäisi olla mikään ongelma, sillä tarjonta on todella monipuolista. Voisi jopa lipsahtaa, että aikidolle tuntemattomilla aseilla harjoitteleminen ja otteleminen tuovat yllättävän avartavia elämyksiä verrattuna tuttuun miekkojen kanssa patsasteluun – harhapeilit aseillakin. Lajitarjonnan ylenpalttisuudesta huolimatta yksi ongelma säilyy: olisi löydettävä hyvä aseopettaja, mikä saattaa olla astetta vaikeampaa kuin aseettomissa massalajeissa.

Muiden lajien treenauksessa hyödyn odottelun suhteen tulee olla erityisen kärsivällinen. Vasta kun säännöllinen harjoittelu lasketaan vuosissa ja muiden lajien opettajat ovat jotain panostaneet toisen lajin konkarin opettamiseen, jotain substanssia alkaa kerääntyä. Sanomattakin on selvää, että tässä vaiheessa oma laji tulee olla hanskassa treenivuosilla, jotka mitataan kahdella numerolla. Jos muista lajeista tuodaan suoraan kopioimalla ”jippoja”, käynti muissa lajeissa ei välttämättä silloin ole tapahtunut riittävän kypsällä treeni-iällä. Myöhemmin kun treenivuosia on kertynyt jo parinkymmenen vuoden verran, voi olla hyvä jälleen keskittyä enemmän omaan lajiin ja erikoisosaamiseensa.

Ajan riittävyys ja ylirasituksen vaara asettavat tietenkin omat rajansa monipuoliselle harjoittelulle. Jakamalla voimiaan laajalle huomaa vanhojen taitojen osittain ruostuvan – valtamerta on hankala kaataa teekuppiin. Kuitenkin edes joskus katsantokannan avartaminen on hyödyksi; ellet koskaan uskalla katsella toimintaa ulkopuolelta, sisäpuolelle vir(i)ttynyt ajatusmaailma aina kahlitsee sinua. Lisäksi muiden lajien harjoittelun tapauksessa yleensä pysyy aina melko aloittelijana eli helposti löytää itselleen haastavaa ohjausta. Aikidossa monet harjoittelijat Suomessa ovat edenneet siihen vaiheeseen, ettei kukaan pysty opettamaan heitä, ainakaan pidemmän päälle. Mutta yhteisö pystyy, näin väittäisin. Siitä kiitos avaramieliselle liitolle. Joissain asioissa voisi jopa puhua kollektiivisesta oppimisesta.

VAPAATEKNIIKKA

Mikä aikidon harjoittelussa olisi olennaista, sitä jotain? Subjektiivisesta maailmastani katsottuna pitäisin vapaatekniikan harjoittelua tärkeänä. Harjoitteluvuosien karttuessa varmaan monen treenaus on muotoutunut puolivapaaksi tarkkojen muotojen vääntämisen sijaan. Vapaatekniikka alkaa tuntua mukavalta luopumalla päätöksestä ennakkoon, mitä tekniikkaa kulloinkin yrittäisi. Tilalle tulevat ennemminkin hyökkääjän vastaanoton ja horjuttamisen periaatteelliset kysymykset. Kun harjoituspari hyökkää aivan vapaasti ilman määrättyä muotoa, spontaanit tilanteet syntyvät huomattavasti luonnollisemmin.

Pitkään treenanneet tietävät vapaan harjoittelun vaativan voimakkaasti uusia ideoita koko ajan, sillä perinteiset horjutusketkutukset sisällön uupuessa rupeavat nopeasti maistumaan puulta. Ehkä lopulta tutkiskellaan, minkä muutoksen sain tekniikoiden avulla harjoitusparissani tai itsessäni aikaiseksi. Aikidon tekniikat tarjoavat tähän hyvän harjoittelutavan, koska ihminen reagoi usein edes osittain spontaanisti tasapainonsa käsittelyyn yllättävissä tilanteissa. Vapaaharjoitteluun pätee ohje: kehitä juttua itse eteenpäin. Joskus ideoita voi löytää vaikkapa vanhoista treenimuistiinpanoista. Yllättävää kyllä, muistiinpanojen avaaminen vuosien jälkeen on vaikeaa, ellei ole tallentanut mukaan myös kuvauksia silloisen treenin tunnelmista.

KULTTUURI

Tekniikkaharjoittelun lisäksi mielestäni tulisi joskus tarkastella harjoittelua kulttuuritaustaa vasten. Tällä en tarkoita niinkään väritettyjä historiikkeja keskiajalta, vaan ennen kaikkea ajallisesti läheisempiä ja realistisempia kuvauksia. Yksi mielenkiintoisimmista teksteistä, mitä olen aikidosta koskaan saanut käsiini, käsitteli aikidoon liittyvien juttujen puintia käräjillä yhdessä eurooppalaisessa maassa. Tuomiot ja riitelevät tahot eivät kiinnostaneet – oikeusistuinten perustelut ja taustoitukset herättivät ajatuksia huomattavasti enemmän. Harvoin pääsee lukemaan tekstiä, jossa aikidoa katsotaan alaspäin yhtenä sosiaalisena ilmiönä omine kummallisuuksineen, eikä näkövinkkeli ole koko aikaa ihannoivasti ylöspäin.

Seuratessani yhtä budolajinäytöstä eräällä pienellä paikkakunnalla ihmettelin, kuinka parikymppiset tyypit suu vaahdossa kehuivat lajejaan väheksymällä kaikkea aiemmin oppimaansa. Monet näytöstä seuranneet, jo korkeaan ikään ehtineet, pudistelivat päätään miettien, mitä virheitä he olivat tehneet jälkipolvien kasvatuksen suhteen. Joskus soisi kamppailulajien – erityisesti nk. itämaisjuuristen lajien – ohjaajille kuuluvan pakollisena oppimääränä esimerkiksi kansatieteen tai folkloristiikan peruskurssit. Tekniikkaharjoittelun lisäksi harhapeilit löytynevät kulttuuripuoleltakin.