Epäilemättä tärkein asia itsepuolustuksessa kokonaisvaltaisesti ajateltuna on aivojen käyttö. Väkivaltaan potentiaalisesti johtavat tilanteet tulisi voida välttää. Kuitenkin moni olisi luultavasti mieluummin fyysisen itsepuolustuksen taitaja kuin ruipelo, joka yrittää hädissään selvitä kaikista tilanteista puhumalla. Näin väittäisin.

Joskus peruskurssille tulevista näkee kilometrien päähän, että kurssille tuli mentyä koska isot pojat katselivat uhkaavasti ja muutenkin ikkunat pelottivat pimeän tullen. No, sitten löytyi budomaailma, sosiaalinen hierominen ja päteminen. Lisäksi löytyi se sisäinen sankari, eikä enää pimeä pelota koska yöt kuuluvat ninjoille. Mikäpä onkaan mukavampaa kuin valaistuneena selittää, ettei kypsinä ja sivistyneinä turvauduta väkivaltaan, ja katsella ilmiöitä pikemminkin alaspäin kuin peiliin ilman itsepetoksen hitsauslaseja. Varmaan itse olin aloittelijana ja vieläkin osittain jotain tällaista.

Kamppailu-, taistelu, budolajien (miten kukakin niitä jaottelee) helmasyntejä usein ovat moralisointi ja yli-inhimilliset kuvitelmat omista kyvyistä. Aloittelijat ovat asia erikseen, heille hetkelliset kuvitelmat lienevät ’sallittuja’, mutta tämä korostuu harjoittelijan alettua pyörittämään omaa seuraa, treenejä  tai ohjaamaan leirejä. Aikido tuskin tekee mitään poikkeusta muiden lajien joukossa. Vaikka yleisesti ottaen aikidossa aggression purkamiseen harjoittelussa suhtauduttaneenkin pidättyväisemmin, kuvitelmat eivät vaikuta karisevan minnekään.

Tietenkin myös aloittelijoiden saamista käsityksistä on kannettava jonkin verran huolta. Eräänä iltana metrossa lähettyvilläni istui noin viiden hengen porukka. Yksi heistä selitti keskioluen kannustamana kovaäänisesti edellisen treeninsä opetuksia, kuinka puukolla aseistautunut päällekarkaaja voidaan tositilanteessa taltuttaa näppärästi nivellukoilla. Itsevarmana hän vastaili muiden kysymyksiin. Puheesta sain selville hänen treenanneen noin vuoden. Aikidoa. Ohjaajalta oli ehkä jäänyt treenissä jotain mainitsematta aikidon puukkotreenin luonteesta lajin osana.

Jostakin syystä puukko vaikuttaa ongelmalliselta esineeltä aikidossa. Nimittäin vaihtaessa ajatuksia aikidon treenaajien kanssa aikidossa käytettävistä kolmesta aseesta törmää helposti erilaisiin käsityksiin; miekka ja keppi käsitetään eriluonteisiksi kuin puukko. Pääsääntöisesti aikidon miekkaharjoitteet mielletään lajiin jollain tapaa kuuluviksi ideaharjoitteiksi (näin ajattelen itsekin). Juuri kukaan ei pidä aikidoa miekkakoulukuntana, joka kouluttaisi sellaista teknistä ja psykologista osaamista, mitä miekkataistelu vaatisi. Mielipiteisiin varmaan vaikuttaa se, että kaikkihan ovat kuulleet esim. Japanin kuuluisista – ja yleisöltä suljetuista - miekkakouluista. Legendat vanhoilta ajoilta voimistavat tätä vaikutelmaa. Sama asia puukepin (jo) kanssa. Taistelulajien maailmaan tutustuneet eivät juuri esitä aikidon keppitekniikoiden olevan sellaisia, että niiden avulla voisi lähteä keppi vastaan kepp –taisteluun.

Mutta esittäessä aikidossa yleisimmin tunnettujen puukkoharjoitteiden olevan samalla linjalla törmää  enemmän tai vähemmän jyrkkään vastustukseen. Jostain syystä aikidon puukkotekniikat haluttaisiin mieltää ’kenttäkelpoisiksi’. Liekö syynä puukkoon voimakkaasti liittyvät perinteemme, ettei Suomessa tahdo kehdata esiintyä muutoin. En osaa asiaa sen kummemmin perustella kuin, että siitä vain esittämään ystävällismielisiä haasteita puukkoihin perehtyneille (filippiiniläiset, indonesialaiset tai vaikka suomalaiset puukkoperinteet) treenaajille. Suojukset päälle ja kokeilemaan, sillä haasteet todennäköisesti otetaan mieluusti vastaan. Tulokset ovat olleet monille pitkäänkin treenanneille (myös ei-aikidokille) shokeeraavia yllätyksiä. Tietenkin aina voi tapahtua kaikenlaisia yllätyksiä toiseenkin suuntaan, ja hyvinkin abstraktin tekniikan voi saada toimimaan tarvittaessa. Lottovoitonkin voi saada.
Teräase, ja tietysti kaikki muutkin aseet, tuovat oman lisänsä itsepuolustukseen tai taisteluun.

ITSEPUOLUSTUKSEN ELEMENTTEJÄ

Fyysisissä itsepuolustustilanteissa tai sodan taisteluissa olleet kertovat, ettei itsepuolustustilanteista tahdo jäädä muuta kuin hajanaisia muistikuvia, joukkotappeluista pelkkää mielen kaaosta. Refleksit – ja hyvä tuuri - ovat vieneet tilanteesta läpi elävänä ja mahdollisimman vahingoittumattomana. Kun reilu kymmenen vuotta sitten jouduin muutaman kaverin kanssa hämärällä parkkipaikalla kuuden (tai seitsemän, tarkkaa muistikuvaa ei ole meistä kenelläkään) tyypin jengin yllätyshyökkäyksen kohteeksi, mieleeni ei jäänyt juuri muuta kuin nyrkiniskujen tömähdyksiä leukaan, tuuppimista, huutoa ja kaoottista liikehdintää. Suunnilleen ainut mihin kykenin, oli vastustajien töniminen kauemmaksi. Intensiivisen nujakan jälkeen jengi oli nopeasti tipotiessään. Kaikeksi onneksi kukaan ei vahingoittunut kuin lievästi, olosuhteisiin nähden. Seuraavana päivänä en olisi tunnistanut jengistä varmuudella ketään. Muita vastaavanlaisia tilanteita, joissa toiminta olisi mennyt enemmän refleksien puolelle, ei ole kohdalleni sattunut. Näin ollen minulla ei ole kovin kummoista kokemusta itsepuolustuksesta. Lisäksi olin tapahtumahetkellä vain16-vuotias. 

Väkivaltaa kohtaamaan joutuneet sanovat asenteen olevan yksi tärkeimmistä asioista, jotka liittyvät itsepuolustukseen. Fyysisen itsepuolustustilanteen ollessa käynnissä aikidokan voi olla parasta unohtaa tekniikkavalikoimansa hienoudet. Tosin sama koskee monien muiden tunnettujen lajien repertuaareja. Jos kokeneiden väkivaltaa nähneiden kertomaan on uskominen, myös kiertopotkuilla ja matalilla lyöntiasennoilla ei ole paljon käyttöä silmittömän katuväkivallan edessä kun vastustaja tunkee asenteella iholle ja muun muassa puree olkapunoksesta. Kuolleen muodon tekniikoilla ei ole katuelämää.

Monet itsepuolustuskouluttajat kuvaavat itsepuolustustilannetta kolmeksi alueeksi: kontrolloiduksi, kontrolloimattomaksi ja näiden kahden väliin jääväksi harmaaksi alueeksi. Kontrolloitu alue tarkoittaa tapahtumia, joihin liittyy hyökkäyksen uhka tai ’pientä’ iskujen vaihtoa. Kontrolloimattomassa täysi fyysinen nujakka on käynnissä. Harmaa alue on epämääräinen ja liittyy kahden edellä mainitun tilan vaihtumiseen, lähinnä mentaalipuolella. Tässä jaottelussa oletetaan tilanteen osapuolet sen verran tasavahvoiksi kokemuksiltaan ja kyvyiltään, ettei kummallakaan ole mahdollisuutta kontrolloida toisen osapuolen täydessä adrenaliinissa suorittamaa fyysistä mukilointia (paljain käsin tai esim. puukolla). Lähes aina kontrolloimattomaan alueeseen edetään vaiheittain kontrolloidun alueen kautta. Tähän viimeksi mainittuun tilaan liittyy suurin osa treenaus- ja ottelukokemuksien tuomista ideoista.

Toimintaa kontrolloidulla alueella voisi kuvailla treenisalilla opittujen asioiden alueeksi. Silloin realisoituvat otteluista ja (lähinnä vapaa)tekniikkaharjoitteissa saadut ideat ja kokemukset. Esim. omissa otteluissani muiden lajien aktiiviharrastajien kanssa olen huomannut tärkeiksi – suojusten lisäksi – rytminmuutoksen, etäisyydenhallinnan, vastustajan lukemisen, omien reaktioiden peittämisen ja vastustajan säikäyttämisen. Niin kummalliselta kuin se saattaa kuulostaa, myös vastustajan olemassaolon hyväksyminen auttaa tilanteeseen mukautumista ja hyvän ottelutaktiikan löytämistä. Vastustajan vihaaminen tai hänen ärsytyksestään provosoituminen vain hankaloittaa. Samansuuntaista ovat jotkut ottelukonkaritkin kertoneet. Edellä mainitut ottelujujut saattaa kukin hyvin nopeasti keksiä, sillä otteluista – kuten itsepuolustuksestakaan – en ole paljoa hankkinut/joutunut saamaan kokemusta. Hieman yllättävää, että voidaan väittää edellä kuvatun, ottelumaisen tilanteen, olevan sellainen että siitä voi perääntyä lähes aina. Siis menemättä varsinaiseen verissäpäin tappeluun. Sillä ollaanhan tässä koko ajan  kuitenkin kontrolloidulla alueella. Jos edetään kontrolloimattomaan tappeluvaiheeseen, se on melkein aina tietoisesti tehty valinta, monien väkivaltaa usein nähneiden mielestä. Nimenomaan molempien osapuolten valinta, koska tässä vaiheessa on käytännössä jätetty jo useita perääntymistilaisuuksia käyttämättä. Pahimmassa tapauksessa on jääty tilanteeseen luottaen salilla saatuun sparrauskokemukseen tai peräti johonkin ranteenvääntötekniikkaan samalla unohtaen, että kohta ollaan ylittämässä rajaa. Jos vastustaja ylittää rajan kontrolloimattomalle alueelle, käytännössä aina tulee itse vedetyksi mukaan.

Lisäksi kontrolloituun alueeseen kuuluu eri taisteluperinnetyyleissä liikkuva käsite, joka voitaisiin nimetä vainoharhaksi. Se on olennainen osa esimerkiksi tiedusteluun koulutettavien sotilaiden harjoittelua. Epäilemättä kaikkien lajien pitkäaikainen harjoittelu kehittää vaistoa välttää tai ainakin tunnistaa uhkaavia tilanteita. Joissakin suljetummissa koulukunnissa asiaan paneudutaan opetuksessa syvällisemmin. Vainoharhaa kehitetään sekä ajoittaisella kovalla fyysisellä paineella että erittäin stressaavilla henkisen puolen aistiharjoitteilla. Jos tällaista koulutusta pääsee joskus seuraamaan, 
on varsin mielenkiintoista yrittää havainnoida, kuinka ohjaaja itse käsittelee omaa vainoharhaansa: onko siitä päästy tavallaan ylitse vain onko vainoharha kenties tukahdutettua. En olisi yhtään yllättynyt tiedosta, että parhaimpina pidetyt paljon väkivaltaa kokeneet itsepuolustuskouluttajat nukkuisivat ase tyynyn alla.

Kontrolloimaton alue sisältää reflekseihin perustuvia ääritilannereaktioita ja paniikkia. Joku voisi väittää niiden olevan sama asia. Refleksien kouliminen on ehkä vainoharhan opetusta vaikeampaa, sillä vainoharha työnnetään aivoihin, siinä missä refleksit enemmän tai vähemmän selkärankaan.
Kontrolloimattomalle alueelle lienee selvää, ettei hommaa paljoa voida lähestyä seinälle ripustettujen kuvien edessä ’wanna-be’ perinnemestareiden hymistelyllä. On varsin ymmärrettävää, ettei ääritilannereaktioiden kokeilu ei ole miellyttävää kun fyysinen ja henkinen koskemattomuus kokeneiden kehäkettujen asiantuntemuksella viedään. Mutta varmasti avartavaa, yhdenkin kerran koettuna.

LATVAN KAUTTA PUUHUN

Harmaa alue kontrolloidun ja kontrolloimattoman alueen välissä on se mihin useiden mestareiden on sanottu perustaneen kykynsä pärjätä. Heidän väitettiin tavallaan venyttävän omaa tyynen mielenrauhan aluettaan tavallisen ihmisen ulottumattomiin, sillä he olivat niin varmoja kyvystään ennustaa vastustajaansa. Juuri yksikään tarina ei kuitenkaan kerro mestarin kohtalosta hänen jouduttuaan yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Erään tunnetun samurain teksteissä on ylevästi kirjoitettu jokseenkin näin: ’pärjätäksesi taistelussa, opettele kaikkien ammattien tiet...’. En tiedä, kuinka hyvin käännös vanhasta kielestä kaikkine kielikuvineen on kirjan kääntäjältä onnistunut. Eräs tunnettu suomalainen karateka käytti edellisestä tekstinpätkästä maanläheistä tulkintaa. Hänestä lause tarkoittaa, että tulisi tutustua eri lajien ja harjoitteiden ajatusmaailmaan niin pohjamutia myöten, jotta mahdollisen vastustajan aikeiden lukeminen olisi helpompaa. Menetelmä saattaa – mestaritasolla – alkaa toimia karatekan mielestä, sillä ihminen yleensä rakastaa jonkin ajattelumalliin perustuvan toimintatavan joko tietoista (harjoittelija) tai tiedostamatonta (ei-harjoittelija) asettamista pelottavalle alueelle (itsepuolustustilanne). Ihminen on yllättävän paljon tapojensa vanki myös itsepuolustuksen harmaalle alueelle mentäessä, ennenkuin meno kontrolloimattomalle alueelle ’vapauttaa’. Jotkut koulukunnat viljelevät monitulkintaista sanontaa ’miten harjoittelet, siten taistelet’.

Kun harjoittelija on päässyt mestaritason asteelle, treenaaminen muuttuu tunnettujen opettajien sanoman ja mestareista kertovien legendojen mukaan ’normaaliharrastajalle’ melko vaikeaselkoiseksi tai peräti salaperäiseksi jutuksi, jonka vain mestari ja lähimmät oppilaat vaikuttavat käsittävän. Muille vastaavantapaisen treenauksen yrittäminen ainoana harjoitusmuotona lienee latvan kautta puuhun menemistä.

Mestarin ja lähimpien oppilaiden kuoltua heidän perustamansa laji, jos he sellaisen koskaan halusivat perustaa, on mahdollisesti saavuttanut mittavaa, ehkä maailmanlaajuistakin suosiota. Tässä vaiheessa (lue: nykypäivänä) laajalle levinneet lajit ovat enemmänkin tuotteistettuja tyydyttämään erilaisia sosiaalisia tilauksia, kypsälle treeni-iälle ehtineitä siteerattuna. Lajin olemassaoloa – maailmalle leviämisen jälkeen – ei heilauta yleensä millään  tavalla sen panostus itsepuolustuksen raadollisen olemuksen kanssa painiskeluun, vaan kyky kansainväliseen yhteistoimintaan imagon ylläpitämisen ohella.

KOKEMUSTEN HAKUA

Mits Yamashita kertoo Aikido Today Magazinen haastattelussa ottaneensa brasilialaisesta jiu-jitsusta, BJJ:stä, oppia aikidoonsa. Hän koki tärkeäksi liittää aikido-opetukseensa jotain sellaista (mattotekniikkaa), jossa voidaan suhteellisen turvallisesti harjoitella sparraamista melko täydellä teholla. Periaatteiltaan BJJ:n tekniikkaharjoittelu ei mene paljoa ristiin aikidon kanssa, sillä molemmissa korostuu myötääminen ja lantiosta lähtevä vartalonhallinta. Mielestäni yksi BJJ:n tärkeimmistä vaikutuksista aikidon pystyssä tehtävään harjoitteluun on itseluottamuksen lisääntyminen. Olo on paljon varmempi kun tietää ettei olisi pulassa, vaikka vastustaja veisi kamppailun maahan. Tärkeintä on siis luottamus, todellinen taito selvitä maakamppailussa on sitten asia erikseen. Yamashita korostaa haastattelussaan tällaista luottamusta itseensä.

BJJ:n lisäksi minuun on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen vanhoihin aseperinteisiin tutustuminen. Vaikuttavaa on ollut perinteen syvyyden lisäksi havaita, kuinka esimerkiksi puukko- tai keppiharjoitteluissa vanhojen taitajien kanssa voi kuolla monella tapaa – ja nopeasti. Tavallaan tällaisen huomaaminen on myös vapauttavaa ja henkisiä umpisolmuja vähentävää.

Voitaneen harkitusti kysyä, onko otteleminen, kaikenmoinen kokeileminen ja ääritilannereaktioiden testaaminen pakollista, jos aikoo kehittää itsepuolustuskykyään. Eikö jokin miellyttävämpikin tie löytyisi? Tuskin kukaan tietää vastausta. Mitä enemmän kysymyksessä ovat kunkin henkilökohtaiset kokemus- ja oppimisprosessit, sitä vähemmän ulkopuolinen kykenee vastauksia antamaan.

LEIKKIMISTÄ

Erään venäläisen erikoisjoukkojen lähitaistelukouluttajan ohjaamalla leirillä tehtiin – yllätyksekseni – pääsääntöisesti rauhallista ja tunnustelevaa tekniikkaa. Ohjaajalla oli mitä ilmeisimmin sotakokemusta ja se näkyi ulospäin hänestä. Rentouteen liitetty jäätävyys antoi sen vaikutelman, että tyyppi saattoi sotilasoperaationsa jälkeen lähteä aivan rennosti ohjaamaan junnutreenejä. Junnutreenit olivat muuten hänen erikoisalaansa. Toisaalta kykeneehän leijonakin tekemään verenhimoisen saalistusretken ja heti sen jälkeen leikkimään pentujensa kanssa.

Entä mitä lähitaistelukouluttaja kertoi siitä, miten kannattaisi treenata? Hän sanoi: leikkikää, pelailkaa, treenatkaa liikuntaa, akrobatiaa, jonglöörijuttuja yms. Tietenkin aina välillä kovempaa treeniä, jotta fyysinen kontakti ei alkaisi pelottamaan. Mitä kissanpennut tekevät keskenään, elleivät leiki. Kuitenkin niistä kasvaa petoja, geeniensä vaikutuksesta.

Eläinmaailman lisäksi myös ihmiskunnan historia on täynnä kaikenlaisia raakuuksia, joten sotataidoilla on ollut keskeinen asema entisajan yhteiskunnissa. Sotataitoa on siirretty perimätietona sukupolvelta toiselle. Ajan mittaan lähitaistelutaidon yhteiskunnallinen merkitys aseteknologian kehityksen vuoksi väheni ja tietämys kätkeytyi kansanperinteeseen. Pitkän kehityskulun käyneistä vanhoista taistelu/kansanperinnelajeista löytää yhä paljon tietämystä itsepuolustuksesta monilla tasoilla kunhan vain saa jonkun kyseistä perinnettä hyvin pitkään, mieluiten vähintään noin 40-50 vuotta, harjoitelleen avautumaan. Ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Paljon yksinkertaisempaa on osallistua kaupallisille itsepuolustuskursseille ja -luennoille. Yksi syy taistelukansanperinteen melko hankalalle kommunikaatiolle nykytreenaajien kanssa lienee, että perinnelajit yrittävät yhteisöllistää oppimiskokemuksia, tavoitteenaan kyvykäs sotajoukko, keskellä nykyajan yksilöllisyyttä korostavaa maailmaa.

Aikidon, kuten muunkin perinneliikunnan, harrastaminen on mielestäni kivaa koska treenaustapa sallii monentapaisia näkökulmia tekniikkaan. Laji on suorastaan ideoiden aarreaitta ja voi antaa monia erilaisia kokemuksia. Mutta kovin tietäväinen esiintyminen tai edes kuvitelmien levittäminen epäsuorasti aikidossa itsepuolustuksen osalta omille oppilaille tai yleensä ympäristölle – ilman vankkaa kokemuspohjaista tietoa itsepuolustuksesta – on hivenen itsensä pettämistä.